Tallityöntekijän arkea - hyvät ja huonot hetket (spin-off)

Tässä on ollut nyt muutama päivä ilman päivityksiä, koska oon ollut ihan hirveän kiireinen! Viikonlopun aikana oli parit juhlat, jotka jatkuivat pikkutunneille asti ja aina piti olla freshinä seuraavana päivänä liikkeellä.
  Pyydän anteeksi, ettei teksti oikein luista.. Parina viime yönä olen ehtinyt nukkua vain muutaman tunnin.

  Jokainen hevosihminen on joutunut kokemaan huonoja hetkiä hevosten kanssa. Sitä tasapainottamaan löytyy kuitenkin erittäin monia hyviä hetkiä, vaikka molemmat jäävät takuuvarmasti mieleen.
  Päätin koota pienen listan, millaiset hetket tallityöntekijän näkökulmasta ovat niitä pahimpia ja mitkä parhaita.

    Kaikista surkein tapahtuma koko hevoshistoriani aikana on erään vanhahkon tamman lopetus. Hevonen oli tehnyt hienon uran tuntiratsuna, mutta sen jalat alkoivat oireilemaan pahasti. Ne turposivat pienestäkin liikunnasta ja hevosen olo oli selvästi tuskainen.
  Tallinomistajan oli aika tehdä se, mikä jokaisen lemmikin omistajan on osattava tehdä jossain vaiheessa elämää - oli aika päästää irti rakkaastaan.
  Aamutallia tehdessäni mulle sanottiin, että kyseinen hevonen on jätettävä sisälle. Aavistelin mitä on tiedossa, vaikka kukaan ei sitä suoraan sanonutkaan.
    Etsin tamman harjat ja menin sen karsinaan. Sillä oli ruskeimmat silmät, jotka hevosella olin ikinä nähnyt. Olin viimeinen ihminen, joka sitä hoiti.
    Kun tuli lähdön aika, tamma käveli vaikeasti ontuen kiltisti pellolle, jossa sen viimeinen leposija sijaitsee. Kuului laukaus. Kuului hirnuntaa. Tamma oli poissa.

 

Kamalaa katseltavaa on myös kipeä eläin. Eräänä iltana olin jo alkamassa nukkumaan, kun tallinomistaja soitti, että yksi poneista oireilee melko pahasti ähkyä. Potki karsinan seiniä, hikoili ja pyöri ympyrää.
  Meikäläinenhän hyppäsi vauhdilla sängystä, vetäisi toppahousut jalkaan ja pompan päälle, jonka jälkeen juoksujalkaa talliin. Omistaja itse oli soittamassa eläinlääkäriä paikalle.
  Oli syksy, taivaalta tihutti vettä ja kylmä viima oli luihin ja ytimiin pureva. Siinä sitten pimeällä kentällä talutin riehuvaa ponia, jota ei missään nimessä saanut päästää makaamaan.
    Kävelimme puolisen tuntia, kun toinenkin hevonen ilmestyi kentälle - sekin oirehti ähkyä. Siinä sitten taluteltiin toisen työntekijän kanssa tuskaisia eläimiä syysmyrskyssä. Koskaan ennen en ole rukoillut tosimielellä, mutta silloin pelkäsin, että se poni kuolee mun käsiin.
  Eläinlääkäri tuli paikalle ja molemmat kaviokkaat selvisivät hengissä.

   

Hyviä hetkiäkin on ollut niin paljon, että osaa on hankala edes muistaa!
  Päällimmäisenä mulle tulee mieleen suomenhevosruuna Tuisku, joka tuli projektina työpaikalleni, se oli tarkoitus peruskouluttaa ja myydä sen jälkeen eteenpäin.
  Mulle sanottiin, että se osaa kyllä liikkua eteenpäin pohkeista ja pysähtyä ohjasta vetämällä, mutta vauhtia saattaisi olla. Ilman suurempia epäluuloja hyppäsinkin suuren ruunan selkään, koska olinhan ennenkin ratsastanut ex-ravureilla, eivätkä ne ole muita hevosia kummempia ratsastettavia.
  Olisinpa edes tajunnut juoksuttaa Tuiskun ennen selkään nousua, koska sitä virtaa todellakin oli! Heti ensimmäisestä käyntiaskeleesta lähtien ruuna heilutteli päätään, tahditti ja oli erittäin levoton.
  Peruskunto hevosella oli hyvä, mutta ratsun lihaksia ei ollenkaan, eli aloittelimme ihan lyhyillä käyntilenkeillä pellon ympäri. Kuukauden ajan ruuna kokeili saada minut alas selästään mm. repimällä päätään joka suuntaan, hyppimällä hieman pystyyn ja riehumalla ties millä tavalla. Luulin jo pienen hetken, että siitä on turha yrittääkään saada oikeaa ratsua, mutta eräs päivä meidän kemiat natsasivatkin yhteen.
    Viimeisinä päivinä ennen Tuiskun lähtöä (myytiin perhehevoseksi) kävelimme pitkin ohjin maantien viertä ja olin hevosen selässä ilman satulaa. Oli melko hämärä ilta, kun ensilumi satoi. Se oli taianomainen hetki - villihevosesta oli tullut viimeinkin oikea ratsu.

 

Hauska hetki oli aivan tämän vuoden alussa, kun ulkona oli kylmä ja lunta yli polven. Multa loppui tekeminen kesken työpäivän ja ajattelin lähteä ratsastamaan Missi-tammalla.
  Mulla oli jalassa toppahousut, tammalla ei ole sopivaa satulaa, joten jouduin ratsastamaan ilman.
    Kapusin tuolilta Missin selkään, istuin hetken paikallani etsien hyvää asentoa ja viimein annoin merkin, että tamma saa lähteä liikkeelle. Ehdimme kävelemään kokonaiset viisi askelta, kun poniin iski villitys-kohtaus! Se pomppasi tasajalkaa suoraan ylöspäin ja meikäläinen löysikin itsensä upottavasta lumihangesta.
  Naurusta ei meinannut tulla loppua, kun tammakin kellahti nurin hankeen ja piehtaroi nautinnollisesti ynisten. ;D